JENKKIPROJEKTI 8.10–23.10. 2011.

POLVIHOUSUPOIKIEN UNELMA

 

Joskus 70-luvulla puheltiin Mäntässä poikien kesken, että kun ollaan isoja, niin mennään Amerikkaan ja ajetaan autolla koko maa halki. Silloin se todella tuntui aika kaukaiselta, eikä ihan todelliseltakaan. Mutta vähitellen se on alkanut tuntua mahdolliselta ja kalareissuilla tätä on suunniteltu jo 20 vuotta. Nyt se on toteutumassa ihan oikeasti.

Lähtömaljat lentokentän Irkku baarissa.  Ystävykset jo 70-luvulta:

• Karkko, mies, jonka palikat jotenkin aina järjestyy oikeille paikoille,
• Tälli, Vtt:n suuri kyynikko, joka tietää mitä haluaa.
• Lasse, Reissun isä, suuri humanisti, mies, joka hukkaa luottokortin lompakkoonsa.  
• Timo, jonkimoinen 

                              
La 8.10. Matkustus

Taru vie autolla terveyskeskuksen pysäkille, josta aika arkisesti Länsilinjan bussilla Tampereelle ja Ic:llä Helsinkiin. Asemalta ostan Seppo Jokisen kirjan, Räätälöidyn ratkaisun. Bussilla lentokentälle, jonne toisetkin saapuvat kolmen minuutin sisään. Hyvä ajoitus. Irkku-baarissa juomme Laitilan Kievarit alkumaljoiksi ja otamme lähtötunnelmista kuvan. Tunnelma on hyvä. Aikaa kuluu ja niinpä tulee kiire juosta lähtöportille, joka on tietysti se kauimmainen. Meitä kuulutetaan monta kertaa ja minä juoksen viimeisenä koneeseen.
American Airlines tarjoilee kanaa ja riisiä ja vielä pizzaa loppumatkasta. Juomat pitää ostaa ja vain luottokortti kelpaa. Punkkupullo on 8 taalaa. Chicagoon laskeudutaan ajallaan, mutta passintarkastuksessa jonotetaan yli 2 tuntia ja juuri meidän jono tökkii tumpelon tarkastajan takia. Taas on kiire Seattlen koneelle. Karkko eksyy porukasta, mutta tulee seuraavalla junalla terminaaliin 3. Siis junalla, Chicagon kenttä on iso. K5 portti löytyy nopeasti ja meillä on aikaa jopa virkistäytyä baarissa. Tällä lennolla ei tarjoilla mitään, vaan kaikki on ostettava. Ostan Turkkilaisen leivän ja coca-colan. Seppo Mäen komissaario Koskisen luin ensimmäisellä pätkällä ja nyt on menossa Osmo Soinivaaran Fillarilla Nizzan.
Seattle näkyy koneesta upeasti kaikkine valoineen. Lentokenttä on sopivan kokoinen meille ja löydämme helposti junan, jolla pääsemme 200 metrin päähän hotellista. Seattle Soundessin faneja on asema täynnä, mutta eivät vaikuta oikein riehakkailta, joten arvattavasti Sounders on hävinnyt. Kyse on Baseballista. Käymme hotellilla suihkussa ja tulemme alas baariin pienelle iltapalalle ja yhdelle oluelle ja sitten nukkumaan. Suomessa kello on jo 9 pyhäaamuna, mutta pysytään me Seattlen ajassa.

Su 9.10. Oregon, Seattle

Aamupalalle saavumme eilisestä tuttuun baariin 8.15. Beconia, munakokkelia, muroja ja jogurttia ja kahvia tietenkin. Kävelemme Bublic Marketille rantaan. Lasse unohtaa insuliinit kämpille ja käväisee taksilla hakemassa. Ihmettelemme värikästä toritouhua ja teemme pieniä ostoksia. Lasse ostaa biisonin kuivalihaa. Maailman ensimmäisen Starbucs kahvilan ovella on pitkä jono ja ulkona äijä soittaa banjoa. Kävelemme ohi kohti Space Needlea, joka on aikanaan maailman näyttelyyn rakennettu torni. Otamme ylhäältä käsin Seattlen haltuun.

Settlen pilvenpiirtäjät

Mono-raililla palaamme keskustaan, josta otamme taksin ja ajelemme Freemontiin markkinoille. Ne ovat kuitenkin vaatimattomat. Emme viihdy pitkään, mutta käymme vielä katsomassa peikkoa sillan alla ennen kuin palaamme taas kaupunkiin. ”Osallistumme ” koko Amerikkaan levinneeseen mielen osoitukseen, jossa vastustetaan nykymenoa. Meininki vaikuttaa hyvältä, mutta aika pienimuotoiselta ainakin vielä. Telttakylä, soittoa, puheita ja panderolleja.
Hetken lepo hotellilla. Vaihdan sukat ja puen pikkutakin päälle, sillä on tarkoitus syödä paremmin jossain rannan kalaravintolassa. Ennen ruokailua Lasse ostaa Sounderssin lippalakin. Kerromme kauppiaalle olevamme Souderssien faneja ja hän nyökkäilee hyväksyvästi. Valitsemme ravintolan, joka on lähes täynnä. Tilaamme Tällin kanssa ”Alaskan” kahteen pekkaan. Pöydälle vedetään paperi ja kaadetaan ämpärillinen erilaisia simpukoita, jättirapuja, ostereita ja muuta merenelävää. Joukossa on vähän rosamunda perunaa ja maissiakin, mutta enemmän määrää kuin laatua. Viini on paikallista valkkaria.

Ämpärillinen äyriäisiä

Sulattelemme päivällisen pienellä meriristeilyllä, ja ihailemme pimeän jo tultua hienoa Seattlen iltavalaistusta. Vielä pyörähdämme vanhassa kaupungissa, jossa on vielä jäljellä vanhaa Seattlea. Paikallisessa baarissa kuuntelemme blues-rock-bandiä, jolla onkin aika tanakka soundi, Clarence Clemons vainaan näköinen saksofonisti ja tiukka kitaristi.

Seattlen iltavalaistus mereltä. (Lassen kännykkäkameralla sai vielä paremman kuvan)

Ma 10.10. (Aleksis Kiven päivä) Kohti etelää

Pikku vesisateessa kävelemme hotellilta autovuokraamolle, jossa luvattu Cadillac on vaihtunut Hyndaiksi. Auto on ihan ok katumaasturi, mutta vähän tehoton. Olemme ihan pikkuisen pettyneitä, Tälli vuokraajana ehkä eniten. Suuntaamme kohti etelää. Tucomassa ohitamme Boeingin valtavan lentokonetehtaan. Portlandista käännämme länteen rannikolle. Vastaan tuleva Tyyni valtameri on upea näky ja rantatie 101 tarjoa mahtavia näköaloja. Kallioisia rantoja, välissä kilometrikaupalla hiekkarantaa tien mutkitellessa välillä ihan rantaviivassa, välillä koukaten rannassa oleville kukkuloille.

Illan jo hämärtäessä päätämme yöpyä Florencessa Motelli Light House Innissä. Hinta on 30 dollaria per mies. Lasse ja Karkko saavat omat huoneet, me Tällin kanssa koetamme pärjätä kahdestaan. Suihkun ja pienen elpymisen jälkeen astelemme kaupungille syömään. Kaupunki on tyypillinen Amerikkalainen pikkukaupunki. Julkiset rakennukset ovat yhden kadun varrella, vähän kuin lännen filmeissä. Korkeita rakennuksia ei ole. Syön Sirlon Steakin, joka on hyvää peruslihaa. Poikkeamme vielä Brielg Town-nimiseen kuppilaan josta kantautuu iloinen musiikki. Tunnelma on tiivis ja ihan hyvä maanantai-illaksi. Väki pelaa biljardia ja juo olutta. Pojat epäilee, että yhdellä naispuolisella pelaajalla ei olisi ollut pikkuhousuja. Asia jää varmistusta vaille. Baaritiskillä paikallinen kylähullu kertoo Karkolle tarinoita ja väittää, ettei Obama ole Amerikkalainen joten Yhdysvalloilla ei ole presidenttiä. Hän antaa meille kaikille pahviset 3d-elokuva lasit. Outo mies.

Ti 11.10. Oregonin meren rannat ja punapuumetsät

Kalliohampaita nousee merestä pitkin koko rannikon.

Aamuyöstä joku soittaa kännykkään, mutta ei puhu mitään. Kunhan herätti. Uudelleen heräämme kahdeksalta ja siirrymme naapuritaloon aamiaiselle. Syön omeletin, leipää ja kahvia. Lasse ja Karkko tilaavat pannaria ja Karkko syö kaikki vaahterasiirapit. Kahvia kaadetaan pannukaupalla, se näyttää olevan tapa näissä kuppiloissa.
Starttaamme Hyndain kohta 9:n jälkeen ja pian alkaa sataa, ja hetken päästä alkaa sataa oikein rankasti. Se jää kuitenkin lyhytaikaiseksi, eikä sade tämän jälkeen meitä enää tule vaivaamaankaan. Saavumme Bandonin kaupunkiin, jossa ajamme ihan meren rantaan. Kävelemme aallonmurtajan päähän, jossa joku pilli huutaa puolen minuutin välein. Mahtavat tyrsky lyövät rantakallioihin, pelikaanit lentävät matalalla aaltojen harjaa seuraten. Kalastavatkohan ne, vai miksi ne niin tekevät?

Niitä tyrskyjä

Merestä nousee korkeita teräviä kallio paasia ja rantahietikkoa riittää silmänkantamattomiin. Ajamme hetken eteenpäin ja pysähdymme vielä ja nyt pulahdamme Tyynen meren aaltoihin. Vesi on viileää, ehkä 16–17 astetta, mutta virkistävää. Hylje tulee ihmettelemää outoja Suomalaisia, mutta ei tunnu tykkäävän huonoa uusista uintikavereistaan.

Minä ja hylje (tuo pieni piste) morjestetaan.

Iltapäivällä poikkeamme pieneen nuhjuiseen Mexicolais paikkaan syömään. Tilaan Burriitto Superin ja mexicolaista limonadia. Aika sössöä on sapuska, niin kuin taitaa olla muillakin. Mexicolainen ruoka vaikuttaa olevan vähän sössöä, toivottavasti olen väärässä.

Baari

Crecent Citystä löydämme opastuskeskuksen, jossa ystävällinen nuori mies kertoo parhaat tärpit ja kohteet Humbolt Redwoods State Parkissa. Saamme kartat ja esitteet ja ensin käymme katsomassa merileijonia, jotka lojuvat jossain laiturilla. Niillä ei ole kiire minnekään. Valaiden tähystyksen jätämme väliin, että ehdimme valoisan aikaan punapuumetsiin. Tien varrella alkaa jo näkyä valtavia runkoja, vaikka isoimmat ovat vielä edessä. Poikkeamme katsomaan puuta, joka on kerran ollut maailman korkein puu. Nyt se on katkennut latvasta ja ykköspaikka on mennyt. Metsä on ihmeellinen, kuin satumetsä jostain elokuvasta. Tulee mieleen Taru Sormusten Herrasta jossa Hobitit Merri ja Pippin joutuivat pakenemaan pelottavaan metsään Puuparran ja Enttien valtakuntaan.

Kuin jotain taikametsää

Metsässä on outo salaperäinen tunnelma ja valokin pääseee vaivoin siivilöitymään latvuston läpi. Puiden mitat ovat valtavia ja jotenkin vaikeita ymmärtää puiksi. Alkaa tulla hämärä, joten pakko on metsästä lähteä. Autolle palatessamme saan moitteita kun olen punapuuinnostuksessani jättänyt auton ovet selkosenselälleen. Lompakot ja muut ovat kuitenkin tallella. Mitä siitä nyt sen enempää.

Näitä ei voi uskoa todeksi.

On jo melkein pimeää kun löydämme hotelli Eureca’s Travelelodgen. Vastaanoton kiinalainen virkailija lausuu englantia oudosti mutta saamme kaikki omat huoneet lopulta pienen neuvonpidon jälkeen. Kaupunki on Eureca, jota American Valkeakoskeksi kutsutaan tietystä syystä. Huoneissakin on outo haju. Kaupunkia kuvataan oppaissa rumaksi, mutta sinällään mielenkiintoiseksi. Kaupunki on matalia taloja iso läjä sekavassa järjestyksessä, joka on saanut jonkinlaisen kulttimaineen jostain. Karuudestaan?
Lähdemme tutustumaan ”Valkeakoskeen” ja poikkeamme syömään Mexicolaiseen ravintolaan. Ennen kuin olemme ehtineet saada ruokia alkaa nuori neiti imuroida lattioita. Taidamme olla viimeiset asiakkaat sille illalle. Syön Mexicolaisen pizzan joka on ihan hyvä. Lasse tilaa valtavan annoksen ja lautasiakin tulee pöytä täyteen. Vatsa ei kuulemma tykännyt ihan hyvää tästä ateriasta. Palaamme ajoissa nukkumaan. Päivä on ollut täynnä elämyksiä Tyynen meren tyrskyistä valtaviin punapuumetsiin.

Ke 12.10 Kaliforniaan ja SanFranciscoon

Aamu alkaa hotellin vastaanoton keittimellä keitetyllä kahvilla. Heikohkon aamiaisen jälkeen ajelemme vanhalle 101-tielle, jota kehutaan maisemistaan. Ajamme pientä tietä läpi punapuumetsän. Tien varsilla on autonrämiä ja asuntoautojen raatoja, joissa kuitenkin asuu porukkaa. On pieniä talojakin, mutta vaatimattomia. Tosi köyhyys näkyy täällä. Poikkeamme "paremmalle" aamiaiselle pikku kahvilaan, jonka isäntä siivoilee luutansa kanssa etuterassia. Hän on selvästi harmissaan kun joutuu keskeyttämään työnsä. Asiakaspalvelija parhaimmasta päästä, ei lyönyt kuitenkaan. Kahvilan nimi on Daily Grind. Se parempi aamiainen oli kuppi kahvia. Viereisestä kaupasta ostamme leipää ja cocista, jonka syömme punapuiden katveessa sitten myöhemmin.

Syvä Joki tuli jotenkin mieleen puodin pitäjästä. Banjon soittaja puuttuu.

Palaamme taas uudelle 101 tielle ja maisemat alkavat muistuttaa oikeasti Californiaa. Korkeita vuoria, joissa kasvaa kuitenkin puustoa ja muuta kasvillisuutta. Tien varsilla alkaa tulla viinitarhoja ja poikkeammekin Mendocinon alueella Jaxon Keysin viinitilalle. Maistelemme punaviinejä ja tilan isäntä, jolla on sukulaisia pohjanmaalla, kertoilee viinien ominaisuuksista. Ostan hänen suosikkiviiniänsä ja mies epäilee vaikuttaneensa päätökseen ja voi olla oikeassa.
Välipalalle poikkeamme Coverdalen kaupunkiin, josta löytyy KFC eli Kentacy Fried Chicken. Syön siipiä annoksen, joka on aika samanlainen kuin Suomalaisissakin siipibaareissa. Ja nyt San Franciscoon, mutta vielä ajamme Petuloman kautta. Petuloma on kaupunki, jossa kuvattiin aikoinaan American Craffity. Mukavanoloinen kaupunki, jossa on noin 50000 asukasta.
Saavumme San Franciscoon ja punainen Golden Gate vilahtelee jo kukkuloiden välistä. Käännämme ennen siltaa vasemmalle, jossa tie nousee läheiselle vuorelle. Siellä on varta vasten rakennettu näköalapaikkoja turisteille. Maisema ei ole huono. Edessä legendaarinen Golden Gate ja takana ilta-auringossa San Francisco, jonka edustalla lintumiehen, Al Caponen ja monien muiden rosvojen koti, Alcatrazin vankilasaari. Melkein pitää nipistää itseä, että tämä on totta ja tapahtuu nyt. Voi kuulostaa liioitellulta, mutta sellainen on fiilinki. Olisimme ihailleet tätä ”postikorttia vaikka kuinka pitkään, mutta kuskilla on kiire jo majoittumaan. "Onhan se nyt nähty"

Olenko minä todella täällä

Motelli löytyy helposti Lombart Streetin pohjoispäästä ja on eilisestä tuttu Travelelodge. Minä vaihdan valkoisen paidan San Franciscon kunniaksi. Hetken lepäämme ja kävelemme Russian Hillin yli Down Towniin. Perintein raitiovaunu kolkuttelee umpitäysinäisenä ainakin 15 prosentin nousua ylös kukkulalle. Laskeudumme monista elokuvista tuttua serpentiinitietä alas ja Räpsimme valokuvia auringon laskiessa Alcatrazin vankilan taakse. Aika epätodellista edelleen.

Hyvältä se näytää täältäkin päin

Poikkeamme kirjakaupassa ja Lasse ostaa kirjan. Ruokapaikaksi valitsemme China Townissa vanhan kiinalaisen ravintolan (Onkohan China Townissa muita kuin Kiinalaisia ravintoloita), jossa ovat aikoinaan ruokailleet Barbi Benton , Jack Lemmon ja moni muu superjulkkis meidän lisäksi. Ruoka on hyvä ja edullista vaikka pöydän ympärillä häärii tarjoilijoita mustissa puvuissaan läjäpäin. 21 dollaria maksaa minun ruoka ja siihen kiinalainen olut kyytipojaksi. On tainnut loiston päivät jäädä taakse.
Kuuntelemme jossain klubilla paikallista trubaduuria, joka vetelee 70 luvun musaa. Istumme ihan vieressä, ehkä liiankin vieressä ja kaveri pyytelee toiveita. Lasse pyytää Jackson Brownen Pretenderiä, mutta se on kuulemma liian pitkä. Simon Boxer menee sitten läpi. Ihan ok jeppe. Kämpille matkustamme tällä legendaarisella raitiovaunulla, jossa kuski vetelee valtavia vaihdekahvoja ja jarruja hiki otsalla jyrkissä mäissä. Tämäkin on elämys.

Kuskille tulee hiki vedellessään vaihde- ja jarrukahvoja

To 13.10 Päivä San Franciscossa.

Heräämme taas hyvissä ajoin ja astelemme naapuritaloon aamupalalle. Aika tuttu kattaus, munat, paahtoleivät ja kahvi, jota ei pihtailla.
Valitsemme kaikki shortsit jalkaan, sillä aurinko paistelee heti aamusta aika kuumasti. Aika karu näky. Onneksi muistan panna aurinkovoidetta nenän päälle. Kaikki eivät muista. Fisherman’s Warfilla on jo täysi touhu menossa.

Merileijonat eivät paljon turisteita piittaa.

Ihmettelemme vanhoja kultakuumeen aikaisia laivoja satamassa. Lasse tietää kertoa, että pahimman kultaryntäyksen aikaan laivoja tuli satamaan ja miehistö ryntäsi kultakentille jättäen laivat siihen paikkaan. Vähitellen laivat mätänivät siihen ja uutta maata syntyi rantaan. Jonotamme Alcatrazin turistikierrokselle, mutta vasta iltapäivällä on vapaata. Jätämme väliin, mutta teemme pienen laivareissun merelle Golden Gaten alle ja kierrämme Alcatrazin saaren ympäri.

Alcatraz

Pieni välipala Johnny Rocketissa ja nousemme Hop on/off busiin ja kierrämme San Franciscoa ympäri. Nyt alkaa poikien naamat hehkua. Minun 50+ tehoaa, eikä nokka punota yhtään. Aika kattava ajelu, joka kestää pari tuntia, on siinä auringonpaisteessa aika uuvuttava joten otamme hotellilla tunnin päikkärit. Kuka nyt sitten nukkuu oikein? Minä en.

Fishermans Warfin katuelämää

Palaamme Fishermans Warfille illalla syömään. Karkko saa tässä vaiheessa teksiviestin, että on tullut vaariksi. Se nostaa tunnelmaa ja näin meidän illallisesta muodostuu juhlaillallinen. Syömme meren antimia ja nyt annoksessa on enemmän makua kun määrää. Hyvää, joskin taisi olla reissun kallein ruoka. Jatkamme Karkko-vaarin varpajaisia musiikkibaarissa jossa esiintyy Adrian Costa. Bändin ohjelmisto on mielenkiintoista bluespohjaista musaa ja rummuissa on iloinen musta leidi valkoinen baskeri päässään. Tälli ostaa bändin levynkin. Vaari tarjoaa kaikille margariitat. Me palaamme Tällin kanssa hotellille, mutta vaari lähtee Lassen kanssa vielä pienelle kierrokselle. Kävellessämme tapaamme pari nuorta naista, jotka ovat säikähtäneet outoa otusta, joka pyrähtää palmuun ja tiirailee sieltä meitä uteliaan näköisenä. Rauhoittelemme naisia ja kerromme, etteivät pesukarhut tee pahaa.

Pe 14.10. Kohti Yosemiten kansallispuistoa.

Johnny Cashin Four Strong Winds herättää puhelimessa 5.45 ja käyn Travele Lodgen respassa syömässä kevyen aamupalan ja suuntaan alas rantaan pyörävuokraamoon. Saan perus hybridipyörän ja tyttö pitää 15 minuutin esitelmän, kuinka pyörällä ajetaan. Hyvä niin, ymmärrän, että hänen on pakko. Saan vielä kartat pyöräilyreiteistä ja vesipullon, mutta en ajokamppeita, joten laitan uikkarit ja T-paidan.

Itselaukaisin. Kamera on kellahtanut. Ehkä hyvä näin

Pyörä ei ole mikään Pinarello mutta ok peli kuitenkin. Ajelen kohti Golden Gatea, joka näyttää aamuauringossa upealta. Rantatie on jo täynnä hölkkääjiä ja pyöräilijöitä, eikä ihme, sillä keli on hyvä ja maisemat mahtavat. Ajan sillan yli reippaasti vaikka vastatuuli on kova. Käännän samalle kukkulalle, jossa ensimmäisenä päivän käytiin ottamassa valokuvia. Nousu on kohtalainen, syke nousee ja paita kastuu, mutta tuntuu tosi hyvältä päästä oikein lenkille. Ylhäällä soitan kotiin ja yritän kertoa näkymiä ja tunnelmia. Kotona Ikaalisissa Taru ja Jaakko ovat syömässä Tacoja perjantai-illan kunniaksi. Puhelu on mukava ja mieli on keveä. Niimpä kierrän vielä pienen lenkin ja 10.40 olen hotellilla suihkussa. Karkko ja Lasse ovat käyneet aamu-uinnilla San Franciscon lahdella ja Tälli kävi jossain kaupungilla.
Huoneen luovutus kello 11.00 ja poistumme kaupungista valtavan kaksikerroksisen Bay Bridgen kautta. San Franciscossa olisi voinut olla pidempäänkin. Hieno kaupunki. Ajamme läpi Oaklandin satama-alueen ja ohitamme San Josen jääkiekkojoukkueen kotihallin. Suuntana on Yosemiten kansallispuisto. Alkuun maasto on autiomaata, jota reunustaa molemmilla puolilla korkeat vuoret. Vähitellen pääsemme vuoristoon ja metsiin. Maisemat ovat jylhiä vuoren rinteitä ja vuoristopuroja.

Glacier Pointilta on aika hulppeat näkymät.

Opastuskeskuksesta saamme puhelinnumeroita, joista voi kysyä hotellihuoneita. On viikonloppu ja paikat voivat olla jo varattuja. Lasse hoitelee puhumiset ja saakin meille El Portalin pikkukylästä hotellihuoneet. Heitämme laukut huoneisiin ja jatkamme heti matkaa korkealle Glacier Pointille, jonne vie mutkainen pitkä tie. Matka kuitenkin kannattaa tehdä sillä maisemat ovat aivan uskomattomat. Jylhien vuorten sileät pinnat hehkuvat punaisina auringon painuessa vuorten taakse. Paikalla on kymmeniä valokuvaajia ikuistamassa näkymiä. Pimeässä ajellaan alas hotellille ja nyt tuntuu että ajaminen alkaa jo väsyttää. Ajopäivä on ollut pitkä.

Aurinko on taas painunut vuorten taa

La 15.10. Vuoria ja Dead Valley.

Pienen vuoristokylän aamu valkenee viileänä ja aamuauringon valaistessa vuorten huippuja näyttää maisema taas hiukan erilaiselta. Syömme reissun parhaan aamupalan, joka sisältää mm. melonia, ananasta, viinirypäleitä, mansikoita. Kaliforniassa kun ollaan, niin kaikki on tuoretta ja todella maistuvaa. Hinta on 11 dollaria, ja ainoa mikä puuttuu, on tuoremehu, joka olisi maksanut 2 taalaa lasi. Emme osta.

Yksinäinen

Lasse kuskiksi ja ajelemme pitkin Yosemiten puistoa pysähdellen usein ihailemaan maisemia. Tie vie ylöspäin ja tienreunoissa alkaa olla jo lumiauran jättämiä kasoja. Kohta lunta on jo pitkin metsää. Olemme aika korkealla ja korkeimmat lumihuiput nousevat 3000-4000metriä korkealle. Vuoristojärvet, vihreät metsät ja jylhät vuoret tekevät maisemista silmiä hivelevän kauniita.

 

Yosemiten vuoristomaisemia

Ajame ulos puistosta kohti Death valleyta, mutta Bishopissa vielä tankkaamme auton ja samalla haukkaamme jotain suuhun. Odotamme pizzoja varmasti yli tunnin ja kyse on pikaruokapaikasta. Ei ole pojalla kiire paistellessaan. No tulee ne lopulta ja pääsemme asiassa eteenpäin.
Maisema alkaa muuttua taas kuivemmaksi ja pian olemme autiomaassa ympärillä USA:n korkeimmat vuoret, Mount Mc Kinley ja muut. Korppikotkia kaartelee taivaalla saalista odotellen. Toivottavasti meidän Hyndai kestää.

Death Valley ja korppikotkat kaartelivat meidän yläpuolella.

Auringon painuessa vuorten taakse saavumme Death Valleyn pohjalle, joka on noin 80 metriä merenpinnan alapuolella. Lämpöä on edelleen reilusti yli 30 astetta. Hiekka dyynejä käymme vielä katsomassa ennen lopullista pimeyttä. Nyt pitäisi vielä päästä ihmisten ilmoille ja löytää hotelli. Oikaisemme Wild Rose Roadin kautta, vaikka navigaattorikaan ei tietä tunne. Kartassa se kuitenkin on, mutta taidettiin sittenkin tehdä virhe. Tie on melkoinen kärrypolku ja nopeusrajoituskin 25 mailia tunnissa, eikä siinä sen kovempaa olisi pystynyt ajamaankaan. Kaneja ja pikkujyrsijöitä vilistää auton valoissa kuin parhaimpana sopulivaellusvuonna sopuleita. Lasse yrittää väistellä niitä, vaikka parempi olisi vain keskittyä pysymään kapealla tiellä. Tälli tästä huomauttaa. Noin tunnin ajamisen jälkeen tie alkaa parantua ja lopulta on ihan kunnon asfaltti paana. Pysähdymme hetkeksi ja syömme Bishopissa ostetut pizzan jämät ja hörppäämme loput vedet. Puoli kymmenen jälkeen alkaa pimeydessä kajastaa valoja, jotka osoittautuvat Ridgecrestin kaupungin valoiksi. Hotelli Econo Lodge löytyy kaupungin laidalta ja onkin ihan OK. 69 taalaa äijä ja omat huoneet. Huoneissa jääkaappi, mikroaaltouuni, silitysrauta, amme ja 60 TV-kanavaa. Haemme lähikaupasta juotavaa ja vetäydymme huoneisiimme. Auton mittarissa on 1570 mailia.

Dead valleyn auringonlasku and the Guys

Su 16.10 Kohti Los Angelesia

Ridgecrestin aamu ja meidän auto

Ei ole Econo Lodgen aamianen hääppöinen. Kahvia, tuoremehua ja paahtoleipää. Karkko paistaa vohvelin talon taikinasta, mutta puolet jää syömättä. Karkko puikkoihin ja nokka kohti Los Angelesia. Päätämme kuitenkin kiertää vielä yhden luonnonpuiston kautta, jos näkisimme mammuttipetäjiä. Ne ovat kuitenkin puiston pohjoispäässä, joten jäävät näkemättä. Bakesfieldissä poikkeamme taas uuteen ketjuun, Jack In The Boxiin hampurilaisille, jotka osoittautuvat aika tavanomaisiksi.
Kaistojen lukumäärä alkaa lisääntyä, Los Angeles lähestyy. Onnistumme pysymään oikealla kaistalla loppuun asti ja saavumme Hollywoodiin Hollywood Bulevardille. Siis sille kadulle, jossa ne tähdetkin ovat. Motel 6 löytyy 100 metriä Hollywood Bulevardilta, eikä maksa kuin 69 dollaria yö. Pidämme hintaa edullisena tämä sijainti huomioiden ja varaamme kolmeksi yöksi 4 huonetta.

Motel Six

Suihkun jälkeen suuntaamme Hollywoodin kaduille tutustumiskierrokselle. Bongailemme tuttuja nimiä kadun tähdistä ja päätämme ottaa metron Down Towniin, jossa ei oikeastaan ole mitään kummallista nähtävää. Korkeita taloja ja ihmeen vähän ravintoloita, joita emme löytäneet kuin yhden. siellä kaadoimme ensin kaljan tiskille ja toisen pöytään. Tyttö ei katsonut meitä suopeasti.
Käymme katsastamassa kovasti kehutun Los Angelesin rautatieaseman, joka on tuttu lukemattomista elokuvista. Joku Mexicolaisbändi soittaa aseman edessä ja porukkaa on paljon. Kuuntelemme hetken ja astelemme asemalle sisään. Rautatieasemissa on minusta aina jotain hienoa, toisin kuin lentoasemissa. Mistäköhän se johtuu? Tämä Los Angelesin asema on upea laitos ja sen kunniaksi juomme lasit punaviiniä aseman kuppilassa. Tälli tilaa paikallista olutta ja baarimikko on siitä iloinen.

Los Angelesin asema

Palaamme Hollywoodiin syömään ja poikkeamme pieneen Kiinalaiseen ravintolaan, jossa ei alkuun tunnu tapahtuvan mitään. Lopulta vanhempi tarjoilijatar tulee kysymään tilauksia ja nauraa niin ettei saa sanaa suustaan. Emme saa selvää mille tuo nauraa, meille kai. Pääasia tulee hoidettua ja saamme tilaukset hoidettua. Tälli ja Lasse painuvat hotellille, mutta Karkon kanssa poikkeamme Hard Rock-cafessa ostamassa paidat. Pistäydymme vielä houkuttelevan näköisessä klubissa , jossa ovat aikoinaan soittaneet Led Zeppelin ja monet muut. Joku bändi kokoilee vehkeitään,me odottelemme keikan alkua ja otamme oluet. Bändi on aika kaukan Led Zeppelinistä, joten pitkään sitä ei jaksa kuunnella.

Ma 17.10. Syntymäpäivää Los Angelesissa.

Onnittelut tulee kotoa ja vähän muualtakin, Kiitos. Lähdemme aamupalalle Mellsiin ja samalla nämä ovat pienimuotoiset syntymäpäiväkahvit. Mells on kopio American craffity elokuvasta tutulle Mellsille ja sisustus onkin suoraan 50-60 lukua. Ruoka on hyvää ja kahvia muistetaan kaataa joka käänteessä lisää.

Synttärikahveet Mellssissä

Elokuvastudiot odottavat. Otamme taksin ja ajelemme Paramont Studion portille, jossa huomaamme, että tarkoitus oli mennä Universalin Studiolle. Taksi kuskia naurattaa, mutta mukisematta hän kääntää taksin ympäri ja vie meidät toiselle puolelle kaupunkia. Mies on Armeniasta ja on palvellut 2 vuotta puna-armeijassa Pietarin lähellä. Tietää Suomen hyvin.

Virallinen syntymäpäiväkuva

Universalin studioalue on valtava, varsinainen jättihuvipuisto. Suuntaamme ensin varsinaiselle studiokierrokselle, joka tehdään pienellä junalla. Matka kulkee kokonaisten lavastekaupunkien ja lännenkylien läpi. Näemme haaksirikkoutuneen jumbojetin, Tappajahai-elokuvasta tutun Amityn kaupungin, Norman Batesin motellin ja itse Norman Batesin veitsineen. Välillä tuntuu, että koko juna kaatuu maanjäristyksen pyörteissä, yhtäkkiä Jurassic Parkin hirmuliskot hyökkäävät kimppuumme.

Tappajahai "kotikaupungissaan"

Seikkailemme kuin pienet polvihousupojat huvipuiston ihmeissä. Ja sitähän me tosiasiassa vieläkin olemme. Käymme jokiseikkailussa ja vuoristoradassa, tutustumme elokuvien erikoisefekteihin, olemme keskellä Terminator elokuvaa tai jossain virtuaalimaailmassa. Pieni hetki löytyy aikaa ja syömme nakkisämpylän ja juomme Budweiserin. Hodari on hyvä, mutta olut on... Lasse arvelee, ettei tämän jälkeen mikään huvipuisto tunnu miltään. Jenkit osaavat tämän show touhun. Mahtipontinen elokuvamusiikki soi vielä korvissa kun ajelemme taksilla hotellille. 

   

Universlanin ihmeitä

45 minuutin päästä olemme taas valmiina iltaa varten. Työstä tämä Sillanpääläisten jenkkireissu käy. Kävelemme Kiinalaiselle teatterille ja ihmettelemme Marilynin käden- ja jalanjälkiä. Pällistelemme tässä aika pitkään ja siirrymme sitten Sunset Bulevardille. Pollo-Locossa haukkaamme pientä välipalaa. Huomisella kiertoajelulla tulemme kuulemaan, että juuri tämä Pollo-Loco ravintolan on ensimmäinen ja saanut ruokkia isompiakin kuuluisuuksia kuin meidät. Minä syön kanasalaatin, joka ei ole ihan samaa tasoa kuin kotona usein perjantaisin tekemämme vastaava, mutta hyvää kuitenkin.
Jatkamme vaellusta kohti klubialuetta ja legendaarista Wisky a go go baaria, jossa aikoinaan The Doors soitti house-bandinä. Paikka on kuitenkin maanantaisin suljettu, mutta tulihan käytyä ovella.

     

Rockin historiaa

Viereiseltä Roxy-Theatrelta kuuluu reipasta musiikkia ja sinne sukellamme sekaan. Ilta on Metalli bändien ilta ja soitto soi niin että tärykalvot jytisee. Tilaamme pullot kallista olutta, mutta emme viivy pitkään. Taxikuski on taas Armeniasta ja mies kertoo heitä olevan noin miljoona täällä Losissa. Liioittelisikohan mies vähän?

Ti 18.10. Los Angelesin kiertoajelu ja uimaan Santa Monicaan.

Mellsin tarjoilijatar toivottaa tervetulleeksi 

Aamupalat taas Mellssissä ja sitten tinkaamaan kiertoajelusta. Ajeluttajista ei ole pulaa täällä. Kilpailu on kovaa ja Tälli lupaa hoitaa meille Grazy offer hinnalla ajelun. Minun ja Lassen pitää olla hiljaa, ettemme munaa koko hommaa. Tälli ja Karkko on spesialisteja tässä tinkaamisessa. Me Lassen kanssa ei oikein kehdata. No 20 taalaa se ajelu nyt maksaa ja aika hyvä kuva tulee Hollywoodista, Mellrosesta ja Beverly Hillsistä ja vähän muutakin tulee nähtyä. Suulas opas, joka muistaa nauraa omille vitseillensä, kertoilee mielenkiintoisia tarinoita, missä mitäkin on tapahtunut. Näemme kuntosalin, jossa iso Arska on harjoitellut, ohitamme Rudolf Valentinon kodin ja seisomme hetken maailman kalleimman kaupan edessä. Opas kertoo paikoista, missä kukakin on kuollut huumeisiin tai ravintolasta, jonka omistaa Halle Berry. On tämä niin elokuvatähtien maailma.
Ajelun jälkeen otamme bussin ja lähdemme Santa Monican hiekkarannoille uimaan. Nyt tämä Los Angelesin valtava koko konkretisoituu. Matka kestää puolitoista tuntia ja sääkin ehtii muuttua helteestä sumuisen viileäksi. Uimaan menemme kuitenkin. Ennen uintia Karkko ostaa pikkuprinsessalle Niken lenkkitossut. Lasse ja Täälli syö Mc Donaldsissa hampurilaiset. Tälli jää ottamaan valokuvia kun me juoksemme tyrskyjä päin. Sen verran on viileätä että laiturin päässä olevassa kuppilassa juomme kahvikonjakit uintireissun päätteeksi. Se panee veren taas kiertämään.

Tuolla päässä juotiin kahvikonjakit

Paluumatka on hankala. Sekoilemme Santa Monican paikallisliikenteen ja koko Los Angelesin busseissa mutta löydämme lopulta takaisin kotikulmille. Nopea suihku ja nyt etsimään pihvipaikkaa, jota haemmekin hartaasti kunnes palaamme noin 200 metrin päähän hotellistamme. Siinähän se olisi ollut ilman kävelylenkkiäkin. Pihvi on hyvä ja punaviini Montereyn alueelta on hyvä valinta kyytipojaksi. Hotellilla 23.00.

Aurinko laskee  Los Angelesin Santa Monicassa

Ke 19.10. La Jolla

Ennen automatkaa kiertelen Hollywood bulevardin puoteja, mutta en löydä kuin pussillisen manteleita. Laukut autoon ja tien päälle. Navigaattorin avulla löydämme helposti ulos kaupungista. Ohitamme Anaheimin, jonka jälkeen poikkeamme Wal Martiin. Se on paikallinen Prisma, jossa pyörimme hetken, mutta ostokset jäävät vähiin. Lassen tyttö Maiju haluaa kuvan Wal Martista joten se otetaan ja Lasse pannaan poseeraamaan oven eteen.

Saavumme La Jollaan

Jatkamme kohti etelää, ja käännymme taas ihan tyynen meren rantaan, jossa kulkee tuttu 101 tie. Ohitamme pikkukaupunkeja ja nyt on päästävä syömään Taco Belliin. Niitä on ollut pitkin matkaa, mutta aina on valittu joku muu. Nyt on Taco Bellin vuoro.  Annokset ovat mexicolaisia burriittoja ja tacoja, mutta  ovat maut kohdallaan ja äänestämme Taco Bellin parhaaksi ketjuksi, missä on poikettu.

Syömään

Pysähdymme yöksi La Jollaan, joka on aivan San Diegon kupeessa. Hotelli on Travele Lodge, joka on tuttu ketju. Siistit huoneet kaikille ja mepä lepäilemme pari tuntia kaikessa rauhassa hektisten Los Angeles päivien jälkeen. Minä keittelen kahvit huoneessa ja selailen Suomen uutisia ja facebookia kännykästä. Yleensä näistä hotelleista saa salasanan ilmaiseen wlan verkkoon, niin tästäkin.
Illemmalla kävelemme La Jollan keskustaan katselemaan ruokapaikkaa. Kaupungissa asustelee oppaan mukaan varakasta väkeä ja se näkyy mm autojen mallista. Saman kadun varrella kävelemme Rolls Roys-, Ferrari- ja Bucatiliikkein ohi. Syömme kattoterassilla ja kuuntelemme paikallista trubaduuria, joka taitaa soitella omia biisejä, kun eivät ole tuttuja. Minä syön kanaa ja pojat ottavat pihvit. Hotellilla Lassen on korkattava viinitilalta ostettu viini kun ei mahdu kassiin. Saan mukillisen korkinavaajan lainasta. Viini maistuu hyvältä.

To 20.10. San Diego

Herätys jo seitsemältä kun auton luovutus on ennen kymmentä. Matka on lyhyt ja sujuu puolessa tunnissa, joten olemme vuokraamossa hyvissä ajoin. Luovutamme hyvin palvelleen Hyndain ja otamme taksin Motelli Days Inniin, jossa ei ole vielä kuin yksi huone siivottuna. No, kamat sinne ja Little Italyn kautta Down Towniin, jossa selvittelemme Mexicon reissua. Lopulta saamme puhelin numeron, johan Lasse soittaa ja asiahan järjestyy mukavasti. Meidät haetaan linja-autolla hotellin edestä 13.45 ja hinta 4:ntunnin reissusta on 35 dollaria.
Ehdimme vielä syödä ja valitsemme mongolialaisen paikan, jossa kerätään lautanen täyteen lihaa, kanaa kasviksia ym ja kokki paistaa ne isolla kivellä ja heittää vielä mausteet joukkoon. On tosi maukasta ja tulisuuttakin löytyy.
Lasse nostaa automaatista rahaa, mutta homma ei onnistu. Rahaa ei tule ja kortti jää koneeseen. Soitto automaatista olevaan numeroon, josta käskevät ottaa yhteyttä American Bankiin. Lasse lampsii lähimpään konttoriin, jossa käsketään ottaa yhteys Nordeaan. Näin sitä vastuuta siirrellään. Nordeassa kortti kuoletetaan.

 Se pankkiautomaatti

Linja-auto on odottamassa sovitusti hotellin edessä ja kolmen englantilaisen kanssa lähdemme Mexicoon. Kuski on juttumiehiä ja kertoilee tarinoita Tijuanasta ja kohta olemmekin rajalla. Tännepäin pääsee helposti ilman isompia passin tarkistuksia. Rajalla kyytiin tulee joku kuskin tuttu nuori mies kitaran kanssa ja panee lauluksi. Guantanameran ja jonkun muun jeppe vetää ja yrittää virittää yhteislauluakin. Me olemme vähän jäyhiä. Hattu kiertämään, mutta aika vähän meistä seitsemästä hatun pohjalle kertyy. Pienen kiertoajelun jälkeen saamme tutustua kaupunkiin jalkapatikassa jonkin aikaa.

Tequila

Juomme ”pakolliset”tequilat jollain terassilla ja minä ostan vyön. Kauppiaita on kadulla vieri vieressä ja kaikki on hihassa kiinni. Minusta tämä on ahdistavaa. Tällainen on Tijuana. Köyhä, vähän rähjäinen läjä taloja, jossa jokainen yrittää ottaa meistä muutamasta turistista mahdollisimman paljon dollareita. Rajalla piikkilanka-aidat ja konepistoolimiehet vahtimassa laittomia rajan ylittäjiä. Tijuana ei taida olla koko kuva Mexicosta ja minulle ainakin paha pettymys. Palaillessamme linja-autolla takaisin löytää Lasse automaatin imaisseen luottokortin lompakostaan. Tätä ihmettelemme joukolla.

Tijuanan katuelämää

 Illalla syömme Little Italyn ravintola-alueella. Bistrot ovat aika täynnä, mutta sovimme vielä sekaan. Ruoka on hyvää. Kävelemme vielä Down Towniin ja Hard Rock cafessa juomme oluet. Kolme varusmiestä satamassa olevista aluksista on viettämässä syntymäpäiviä ja olut tuntuu maistuvan. Jätämme heidät juhlimaan.

Pe 21.10. Reissun viimeinen päivä San Diegossa

Tämä ei ole ihan pikku kala

Karkko lähtee haeskelemaan golf kenttää. Me muut otamme taksin Sea worldiin. Alkuun koko paikka vaikuttaa lapselliselta eikä ensimmäinen merileijona esitys käsitystä paljon muuta. Löytyy paikasta kuitenkin jotain mielenkiintoistakin. Valkovalaat, hait, mursut ja isot merikilpikonnat ovat elämyksiä. Miekkavalas-show on todella upea ja kyllä delfiinienkin hyppyjä ihan mukava on katsella. Esityksissä on mukana amerikkalainen mahtipontisuus ja kovaa soiva musiikki. Isoltahan se näyttää ja komealta. Koko päivä tässä taas on mennyt ja syötäväksi on saatu hodari ja Budweiser lime, joka on kyllä huonointa olutta ikinä. Pääsymaksu 69 dollaria tuntuu hiukan isolta monista hienoista jutuista huolimatta.

Miekkavalaat ovat upeita eläimiä

 Hotellilla käymme Lassen kanssa altaalla uimassa. Se tuntuu hyvälle ja virkistävälle. Karkko palaa golf reissultaan nälkäisenä, joten syömään lähdetään sitten koko porukka vähän suunniteltu aiemmin. Pelikaverina oli ollut 80-vuotias ukko, joka oli varsinkin lähipelissä pessyt meidän miehen mennen tullen. Mukava pelikaveri oli kuitenkin ollut. päädymme Italialaisen ravintolaan joka mainostaa kotiruokaa. Meidät viedään kuin joku parempikin seurue sisään ja ensin keittiöön, jossa esitellään henkilökunta, näytetään missä ruoka valmistetaan ja niin edelleen. Lopulta pääsemme pöytään ja tilaamme pastaa ja pizzaa, jotka syömme porukalla. Ruoka on loistavaa, eikä valkosipulissa ole nuukailtu. Punaviinikin on erinomaista. Tällin jälkiruoka tiramisu on valtava, mutta saamme joukolla kipon tyhjäksi. Aamulla on lähtö hotellilta 4.30, joten menemme nukkumaan ajoissa.

La 22.10. Kohti Suomea

4.40 on auto odottamassa ja kotimatka voi alkaa. San Diegosta lento Chicagoon, jossa odottelemme 3 tuntia. Helsingin lennon portti muuttuu, mutta olemme tarkkana ja ajoissa paikalla. Lento Helsinkiin tuntuu pitkältä. Jalat turpoavat, nukkuminenkaan ei onnistu ja aika ei kulu. Katselen kaksi elokuvaa. Toinen on romanttinen komedia , toinen aika hyvä länkkäri. Helsinkiin laskeudumme 20 minuuttia etuajassa noin 9.00 sunnuntaiaamuna. Reissu on tehty. Kättelemme ja kiitämme seurasta.

Sen pituinen se